Päivittäistavaroihin liittyvä, Suomen ympäristökeskuksenkin pari vuotta sitten todentama viherpesu on ikävä ja kuluttajan luottamusta nakertava ilmiö, mutta entä vihreä siirtymä, tuo jättimäinen hanke energiantuotannon ja muun teollisen valmistuksen muuntamiseksi aiempaa hiilineutraalimmaksi ja ympäristöystävällisemmäksi. Kuinka vihreä se lopulta on?
Kysymystä on helppo konkretisoida satakuntalaisittain. Maakunnan edustan merialueille suunnitellut tuuulipuistot herättävät huolta. Mitä kaikkea jää voimalinjojen alle, mitkä ovat laajojen tuotantoalueiden suorat ympäristövaikutukset, millaisia maisemahaitat?
Entä esimerkiksi Ulvilan ja Huittisten satojen hehtaarien aurinkovoimalahankkeet keskelle talousmetsiä ja Kokemäenjoen varteen sijoittuvat vety- ja akkuteknologiayritykset? Vihreän vallankumouksen airuita vai riskibisnestä ja monimuotoisuuden uhka?
Julkisuudessa on toistuvasti ylistetty yrityssektorin tapaa tarttua riuskasti vihreän siirtymän tarjoamiin liiketoimintamahdollisuuksiin poliitikkojen hidastellessa ja tasapainotellessa yhtäältä välttämättömyyden ja toisaalta vastahankaisten äänestäjien luomassa ristipaineessa. Ja toki on hienoa, että joku taho tai voima pitää junan liikkeessä. Mutta voiko se voima olla voitonpyynti, liiketaloudellisen kannattavuuden ja sen maksimoimisen tavoittelu? Mitä ilmeisimmin voi – ja täytyykin – markkinataloudessa kun elämme. Silloin kuitenkin yhteiskunnan, nimenomaan myös kansalaisyhteiskunnan, tehtäväksi jää varjella muiden tärkeiden arvojen, kuten kohtuuden, tasapuolisuuden ja päätösten kaikinpuolisen kestävyyden toteutumista. On muistettava, että kaikki arvot ja hyvät eivät hinnoitu markkinoilla. Kaikelle ei ole määriteltävissä tai kaikelle ei määrity reaalista, euromääräistä markkinahintaa. Mikä esimerkiksi on lähidemokratian toteutumisen arvo, mikä perinnemaiseman, entä mikä muiden lajien hyvinvoinnin tai olemassaolon, biologisen monimuotoisuuden?
Tyrmistyttävän takaperoista tietysti on, jos vihreä (tai puhdas) siirtymä, luonteeltaan ympäristönsuojelullinen idea ja suurhanke, aiheuttaa mittavia luonto- ja ympäristövahintoja. Vai onko väistämättä niin, että kaikella on hintansa? Kun estetään ilmaston lämpenemistä, on suostuttava takapakkiin joidenkin muiden ympäristöarvojen osalta? Kun nokka irtoaa tervasta, tarttuu siihen pyrstö?
Meidän on oltava hereillä nimenomaan myös kansalaisina. Niin tuuli- ja aurinkopuistot kuin muut tuotantolaitokset ja kaivokset tuovat paikallisia verotuloja ja toisinaan työpaikkojakin, mutta tehdään ensin kunnolla ne ympäristöselvitykset ja kuunnellaan, eikä vain kuulla, kuntalaisia ja tietysti myös kunkin alan asiantuntijoita. Kuunnellaan koko porukkaa jopa sen toisen kerran. Edes kiire ei saa aiheuttaa hutilointia. Tarkoitus ei automaattisesti pyhitä keinoja. Yksi varoittava esimerkki löytyy EU-säädännästä. Uuteen kriittisten raaka-aineiden strategiaan on muilutettu ajatusta, jonka mukaan luontoarvot ja ympäristövaikutusten arviointi olisivat sivuutettavissa kaivosten suunnittelussa, mikäli aie saa ”strategisen hankkeen” leiman. Samalla poljetuiksi uhkaavat tulla vähemmistöjen oikeudet ja paikalliset arvostukset ja näkemykset.
Satakunta tuottaa yli neljänneksen Suomen sähköenergiasta ja on muutenkin vahva energiantuotanto- ja vientiteollisuusmaakunta. Lisäksi Satakunnassa ollaan hyvin perillä vihreän siirtymän merkityksestä ja potentiaalista. Miksi me satakuntalaiset emme näin ollen profiloituisi yhtä painokkaasti myös ja nimenomaan vastuullisten siirtymäratkaisujen ja -periaatteiden kehittäjinä ja markkinoijina? Erottuisi siinäkin? Eduksemme.
Haaste menköön ainakin korkeakouluille, kehitysyhtiöille, alue- ja paikallishallintoon ja -politiikkaan sekä ehkä sille joustavimmalle palapelin osalle, yrityssektorille.
Kari Heino