13.3.2020 oli merkittävä päivä. Nyt sodimme coronavirusta vastaan. Aamulla meni ajatukset 80 vuoden taakse ja kaivoin esiin äitini Karjalan evakkona 15-vuotiaana kirjoittaman kirjeen talvisodan loputtua:
”Elvi rakas! Tätä kirjettä kirjoittaessani on maahamme jo tullut rauha. Mutta millainen rauha? Nyt kuulin presidenttimme puheen. Kyllä kai meidän on uskottava, että tämä oli ainut ja paras ratkaisu. Täytyy koettaa vain kestää pää pystyssä ja aloittaa uuden kodin luominen. Kyllähän minä tämän kestän, mutta kuinka kestää äiti? Hän oli juuri saanut kodin melkein täydelliseksi, kun sen menetti. Ja että hänen täytyy vielä vanhoilla päivillään aloittaa kaikki alusta. Mitenhän kouluasiatkin järjestyvät? Lakkaako esim. meidän koulumme kokonaan olemasta, vai siirtyykö se johonkin muualle. Voi Elvi kulta, tämä kaikki on niin surkeaa, sotkuista ja toivottomalta tuntuvaa. Vie varmaan aikaa, ennenkuin tämä sotkuinen vyyhti on selvitetty. Mutta kyllähän se siitä vielä selviää. Lakkasihan nyt verenvuodatus.”
Ja itketti lukiessani.
Sitten päiväposti toi poliisilaitokselta kirjeen, jossa oli viime kesänä kuolleen elämänkumppanini lopullinen kuolintodistus. Ja taas minua itketti. Hän oli yhteiskuntaa ja sen toimintoja kriittisesti analysoiva historiaa tunteva pohdiskelija. Monta kertaa hän nykyistä poliittista ilmapiiriä ja vastakkainasettelua päivitellessään totesi minua kauhistuttavan lauseen: Eihän tätä muuta kuin sota.
Nyt meillä tehdään coronavirusepidemian estotoimissa vastaavia rajoittavia toimenpiteitä kuin sota-aikana. Coronavirus on meidän yhteinen vihollisemme, ja sen taltuttamiseksi tarvitaan jokaista kansalaista, mutta tässä taistelussa ei onneksi tarvitakaan aseita. Rahaa ja taitoa löytyi köyhältä sodan kärsineeltä Suomelta 80 vuotta sitten auttaa melkein puoli miljoonaa Karjalan asukasta uuteen kotiin. Nyt on tärkeää saada tätä corona-epidemiaa rajoitetuksi. Jokaisen kannattaa noudattaa ohjeita, ei vain oman itsensä vaan riskipotilaiden ja sairaanhoidon riittävyyden vuoksi.
Pitää myös tukea niitä, jotka nyt menettävät tulonsa. Rajoittavat toimenpiteet vaikuttavat monilla aloilla, jopa kohtalokkaasti. Hyvässä taloudellisessa tilanteessa olevat ihmiset ja yritykset selviävät tästä kyllä, mutta joillekin tilanne on katastrofi. Kuten 80 vuotta sitten, on nytkin luotava mekanismi ja suunnitelma, jolla autetaan tästä tilanteesta paljon kärsiviä yrityksiä, ei vain suuria, vaan myös pienyrittäjiä, pienituloisia ja vastuunsa taloudellisista menetyksistä huolimatta kantavia tunnollisia ja kunnollisia ammatinharjoittajia ja mikroyrittäjiä, jotta ei konkurssiaalto kaada.
Huomaamme yhtäkkiä, että elämä itsessään on tärkeää, ja sairaanhoitomme tason ja kyvyn ylläpitämiseksi me jokainen joudumme nyt tekemään uhrauksia. Meillä on tässä uudessa viruksessa yhteinen vihollinen, ja puolustamme yhteiskuntamme toimintakykyä. Ei tarvittukaan sotaa, jotta ymmärsimme yhteistyön merkityksen. Yhteisesti toimimalla me selviämme parhaiten tästäkin. Välttäkäämme populistisia heittoja, valeuutisia ja vihapuheita, noudattakaamme ohjeita, ja antakaamme viranomaisille ja asiantuntijoille työrauha tässä vaikeassa tilanteessa. Lainaan vielä loppuun äitini kirjettä uudelleen:
”Vie varmaan aikaa, ennenkuin tämä sotkuinen vyyhti on selvitetty. Mutta kyllähän se siitä vielä selviää. ”
Ja selvisikin! Kyllä Suomi tästäkin selviää, yhteisvoimin.
Irmeli Elomaa, eläkeläislääkäri, Kankaanpää (vihr.)