Muutama vuosi sitten kirjoitin lehteen otsakkeella ”minne olemme menossa?”. Nyt sen näen entistä selvemmin: olemme menossa tuhoon.
Olemme muodostaneet kulutuksesta eräänlaisen kulttuurin jonka avulla haetaan hetkellistä tyydytystä ja hyväksyntää. Siitä on tulossa tai paremmin sanottuna on jo tullut uudenlainen elämänmuoto. Kuvitellaan samalla, että jatkuva taloudellinen kasvu on tie kohti onnellisuutta.Tähän harhaan johtaa herkästi se väärinkäsitys että uusien innovaatioiden ja erilaisten teknisten parannusten kasvava määrä sokaisee meidät uskomaan sen, että talouskasvumme jatkuu näiden härpäkkäiden myötä. Emme huomaa uuden innovaation käyttävän jotakin mikä sen jälkeen on luonnolta ikuisesti pois eikä palaudu sellaisenaan takaisin luontoon .
Tehokas mainonta ja viestintävälineiden nopea voittokulku on saanut osan meistä lähtemään siihen, mihin tuottajat ovat pyrkineet. Hyvä esimerkki on kännyköiden käyttö, sehän alkaa jo alle kouluiän koska ”meillä tarhassa/koulussa kaikilla on eikä minulla”. Varttuneella väellä on älykellot josta näkee suunnilleen kaiken mitä tarvitset: miten tämä maailma on ennen voinut yleensä pyöriä! Ajatus ”minulle kaikki ja vähän hienompi kuin mun kavereilla” johtaa kerskakulttuurin myötä ennustamaani tuhoon.
Nyt kun nuoret paraikaa ovat nousseet puolustamaan parempaa maailmaa olisi hyvä heidän huomata ettei hiilineutraali maailma ole vielä pelastus. Emme ilmeisesti tajua että jokainen ostos niin hyvä kuin pahakin on tarvinnut jotakin luonnostamme jota emme siis takaisin sellaisenaan saa, vaan vasta jätteenä . Tuloksena on siis tuplavarmistus siitä mikä meitä odottaa. Villakoiran ydin on: me olemme ihmisryhmä, jolle kulutus, siis omistus on tärkein elämän ohje.
Olisiko mitään mahdollisuutta saada jatkoaikaa maapallolle ja sen myötä itse kullekin? Minua viisaammat henkilöt ovat paljon kirjoittaneet tästä aiheesta. Itse olen jo muutaman vuoden yrittänyt suunnata kulkuani polulle, jonka he ovat osoittaneet ja jonka tunnen itselleni oikeaksi. Vaivauduhan miettimään asiaa, ehkä saat kiinni ideasta. Tämä on parilla lauseella helppo ymmärtää, mutta käytännössä vaatii itsekuria.
Yksi jako meihin on ”minulla on” ja ”minä olen”. Tämä minulla on-henkilö on varmasti kaikille tuttu, taidamme jokainen olla sitä sanatarkasti katsottuna enemmän tai vähemmän . Minä olen-henkilö pyrkii noudattamaan elämäntapaa jossa ihmisen sisäisiä voimia käytetään aktiivisesti esimerkiksi olemalla valmiina turvaamaan heikomassa asemassa olevien elämää. Kaiken kaikkiaan kyseessä on sisäisten arvojen ja tavoitteiden muuttaminen pois materiaalisesta elämänmuodosta. Eettinen ja ekologinen yhteiskunta voisi jatkaa elämää jossakin maapallon kolkalla vielä jopa seuraavalla vuosisadalla. Muuttamalla arvomaailmansa se ehkä on mahdollista. Tämä edellyttää ettei joku maailman johtohenkilöistä, joka on aina minulla on-henkilö, ei rajoittamattomassa omistushalussaan haluaa naapurimaitaan omaan hallintaansa.
Tapio Meri
Pori