Myös työvoimatoimiston palvelut ja henkilökunta tulivat valmistumiseni jälkeen nopeasti tutuiksi. Sain kuulla, että jos vuoden sisällä en löytäisi työpaikkaa, voisin hakeutua työllistetyksi. Ja siitä kasvoi lopulta minun porttini työelämään. Ensimmäinen puoli vuotta töissä avasi oven projektiin. Ja sen jälkeen tuli muita tehtäviä. Väliin mahtui työnhakua, täydennyskoulutusta, hyppy aivan toiselle alalle ja lopulta paluu oman koulutukseni mukaisiin tehtäviin. Sillä tiellä olen vieläkin. Ja tiedän olevani erittäin onnekas saadessani tehdä sitä, mitä rakastan ja arvostan.
Tämä kaikki ei olisi onnistunut, jos ympärilläni ei olisi ollut tehokasta tukiverkkojen järjestelmää. Minä sain apua silloin, kun hätä oli suurin. Ja sain ottaa vastaan asiantuntevia neuvoja etsiessäni väyliä työelämään sijoittumiselleni. Oli hyvä lähteä eteenpäin, kun sai tukea ja suuntaa askeleilleen. Tämä on se Suomi, jonka olen oppinut tuntemaan ja johon olen oppinut luottamaan. Kansalaistensa mukana kulkeva, ja elämän eri vaiheissa myötäelävä hyvinvointivaltio. Ja sellaisena tahdon sen myös pitää.
Meidän on säilytettävä yhteiskuntamme tukirakenteet. Vastuun kantamisen on ulotuttava kaikkiin lähimmäisiimme. Ei vain niihin, joilla on varaa maksaa saamistaan palveluista. Meidän on pidettävä huolta myös heistä, jotka ovat liian heikkoja tai hiljaisia tehdäkseen sen itse. Yhteiskuntamme koostuu meistä kaikista. Lapsista, nuorista, lapsiperheistä ja vanhusväestöstä. Terveistä ja sairaista. Heistä, jotka uupuvat työssään ja heistä, jotka eivät työtä löydä. Ja myös heistä, jotka ovat pudonneet ja odottavat kättä, joka auttaisi nousemaan ylös.
On oikein auttaa heitä, jotka tarvitsevat turvaa, suojelua ja apua uuden elämän aloittamiseen. On myös oikein suojata itsensä niiltä, jotka yrittävät käyttää hyväkseen auttamisenhaluamme. Ja on viisautta osata erottaa nämä kaksi toisistaan. Todellinen ihmisyyden polku ei koskaan kulje äärilaitojen kautta. Se etsii kompromisseja, punnitsee eri vaihtoehtoja ja yrittää saavuttaa oikeudenmukaisia ratkaisuja. Me suomalaiset olemme aina osanneet tämän. Ja me tulemme osaamaan sen myös tulevaisuudessa. Siihen on syynsä, että Suomi on maailman onnellisin valtio.
Emmekä me ole yksin. Koko ihmiskunnalla on edessään suuria haasteita. Joudumme tekemään vaikeita päätöksiä, jotta maailma ympärillämme selviytyisi. Niitä tehdessämme meidän tulee muistaa, että planeetta jossa elämme, ei ole meidän. Olemme saaneet sen lahjaksi meitä ennen eläneiltä, ja pidämme sitä lainassa lapsiltamme. Me emme saa varastaa toisiltamme, emme luonnolta, emmekä meidän jälkeemme tulevilta. Seuraavilla sukupolvilla ei ole enää mahdollisuutta valita. Siksi meidän on tehtävä se heidän puolestaan. Minä toivon, että valitsemme oikein.
Henry Flinkman on harjavaltalainen museojohtaja, kaupunginvaltuutettu ja Satakunnan Vihreiden eduskuntavaaliehdokas.
Muistan, kuinka lähes 25 vuotta sitten astuin ruoka-avun ovesta sisään. Olin edellisenä päivänä saanut postitse maisterin paperit ja odotin, mitä elämä toisi tullessaan. Tätä en kuitenkaan ollut osannut ennakoida. Hävetti ja itketti. Rahat ja ruoka olivat loppu, eikä köyhällä opiskelijalla ollut enää omaisuuttakaan myytäväksi. Kuuden vuoden opinnot tuntuivat merkityksettömiltä, kun kukaan ei näyttänyt tarvitsevan työpanostani. Siksi olikin yllätys kohdata tuntemattomia, jotka tunnistivat toisen ihmisen hädän ja olivat valmiita auttamaan. Se antoi uskoa siihen, että huominen voisi olla tätä päivää parempi.